Kirvestä ei toki ole todellakaan heitetty kaivoon, vaikka se jättipotti vielä antaakin odotuttaa itseään. Ympärillä ihmiset pariutuu ja lisääntyy, mutta omalle kohdalle ei onni osu. Tuoreimpana tapauksessa tässä juuri eräs itseäni pari vuotta vanhempi asiakas kertoi tulleensa juuri isäksi, hänelle sen kyllä suo värikkäiden viime vuosien jälkeen. Varmasti vauvakin saa vähän pysähtymään ja rauhoittumaan. Itselläkin on siis vielä toivoa, vaikka toki tässä tapauksessa se synnyttävä osapuoli tarvitaan, kun miehillä ei ole vaihtoehtona itsellistä isyyttä naisten tapaan. Toki miehillä on "mahdollisuutena" nämä ukrainalaiset vauvatehtaat ja sijaissynnyttäjät, joista on jo eettisyyskin kaukana.

Olisihan se hienoa jos vastaan tulisi joko sinkkunainen tai miksei naisparikin, jonka kanssa lähteä viemään tätä asiaa eteenpäin. Ideaalitilanne ehkä olisi että molemmat lähtisivät samalta viivalta niin että vastapuolikin olisi vielä lapseton, vaikka toki olisihan siitäkin etua jos toisella on jo lapsi ennestään niin olisi jo kerran elänyt sen rumban mikä lapsen saamisesta syntyy. Olisihan se hienoa kasvaa vanhempina toisen ihmisen kanssa samaa tahtia kun maailman rakkain ja tärkein pieni ihminen kasvaa. Kaikki mahdollisuudet on auki siitä ydinperheestä kumppanuusvanhemmuteen ja melkein kaikkeen siltä väliltä. Ihan pelkäksi siittäjäksi en ehkä lähtisi, mutta lähes kaikki muu on neuvoteltavissa. Vähintään jonkun roolin haluaisin lapsen elämässä ja toki paperilla sen virallisen isyyden ja juridisen vanhemmuuden, joka toisi mm. lapselle automaattisen perintöoikeuden ilman testamentteja ja toki haluan että lapsi tuntee isänsä ja toisinpäin. Sitten jos mennään vaikkapa siihen kumppanuusvanhemmuuteen, niin mitään puhdasta 50/50-vanhemmuutta en ole lähtökohtaisesti vaatimassa, se jo vaatii käytännössä saman asuinpaikan mm. päivähoito- ja koulukuvioiden takia. Kunhan toinen vanhempi olisi järkevän matkan päästä niin se riittäisi. Kuitenkin haluan olla mukana lapsen elämässä kykyjeni ja mahdollisuuksieni mukaan. Vaikka kumppanuusvanhemmuus ei olekaan parisuhde, mutta perhemuoto siinä missä perinteinenkin ydinperhe, niin arvostaisin enemmän sitä että tehdään asioita yhdessä perheenä sen sijaan että lapsi vain pelkästään kulkee kahden kodin välillä läpsystä vaihtaen. Ensin tosiaan pitäisi löytää se naispuolinen kumppani jolla samansuuntaiset ajatukset tutustumaan ja yrittämään sitä että saisimme yhdessä tuumin luotua uutta elämää ja sitä elämämme tärkeintä ihmistä tälle pallolle.

Samaistun niin tämän biisin sanomaan. Todellakin haluan perheen ja sen arjen jonka se tuo mukanaan. Ja haluan varsinkin sen oman onnellisen loppuni tähän tarinaan, mitään muuta en toivo niin paljon kuin omaa jälkikasvua ja tiedän etten todellakaan ole ainoa toiveideni ja haaveideni kanssa.

Moni meistä kaipaa läheisyyttä ja rakkautta, niin minäkin eikä se haave omasta lapsesta ole ainakaan haalistumassa mihinkään, tämä korona-aika on tarjonnut aikaa miettiä asioita ja se haave on vaan entisestään vahvistumassa. Toteutus vaan uhkaa jäädä puolitiehen kun sopivaa naispuolista kumppania ei löydy. Meillä miehillä kun ei ole mitään viimeisiä oljenkorsia olemassa, naisella se mahdollisuus sentään on itsellinen äitiys hedelmöityshoitojen kautta, rankka tie mutta onnistuessaan palkitseva niinkuin esim. Lapsi tuntemattoman kanssa -ohjelmassa nähtiin.

Jokaiselle lasta toivovalle sen pienen ihmeen soisi, mutta monelta se taitaa jäädä toteutumatta eri syistä johtuen. Kumppanin puute on yksi isoimpia ongelmia nykymaailmassa. Mistä löytää kumppani joka olisi samalla aaltopituudella, siinäpä kysymys. Päivittäisessä elämässä sellaista ei ole tullut vastaan, deittisivustot ja varsinkin Tinder keskittyvät suurimmaksi osaksi ulkoisiin avuihin, teemaan liittyvissä fb-ryhmissä on porukkaa mutta suurin osa on vaan sivustakatselijoita ja sama henki sielläkin pääasiassa on että ulkoiset avut merkkaavat hyvin paljon siinä kenelle siellä yleensä vastataan. Tietysti tämä blogi on myös yksi väylä, jolla toivoisi kiinnittävän sen mahdollisen tulevan kumppanin/kumppanuusvanhemman huomion, salaa toivon että jonain kauniina päivänä inboxissa olisi viesti tulevan lapseni äidiltä.

Vaikka olo onkin nyt pettymyksen jälkeen tyhjä ja turta, niin silti en ole luovuttamassa. Vaikka meillä miehillä ei samalla tavalla tulekaan biologia vastaan kuin naisella iän puolesta jossa lapsen voi saada, mutta toki järki sanoo että ei välttämättä ole hyvä idea tulla kovin vanhana isäksi ja korkeampi ikä asettaa jo siinäkin rajoitteensa että pitäisi löytää huomattavasti nuorempi kumppani jolla on mahdollisuus saada lapsia. Aika on joka tapauksessa armoton. Itsellä on neljäänkymppiin vielä joitakin vuosia, joten ainakin siihen asti pidän toivoa yllä että tunnelin päähän löytyisi valoa. Itse kuitenkin olen periaatteessa aina halunnut oman perheen ja olisin perheelleni omistautuva isä, paljon olisi rakkautta annettavana. Täytyy vaan yrittää pitää toivoa yllä, vaikka hetken joutuukin tämän pettymyksen jälkeen keräilemään itseään.

Viimeiseksi tässä tilanteessa lohduttaa kun vielä naisen suusta lauotaan että onhan sulla aikaa kun olet mies, mutta ei ne asiat ihan noin mustavalkoisia ole. Meille kaikille tulee ikää, eikä ole mitenkään realismia että vaikka kymmenen-viidentoista vuoden päästä kun itsellä on ikää jo sen verran että omanikäiset naiset ovat jo hedelmällisen ikänsä väärällä puolella niin löytäisi nuoremman kumppanin joka haluaisi lapsen. Kyläkauppiailla ja presidenteillä on mahdollisuus tulla isäksi vanhempana, mutta meillä tavallisilla keskiluokkaisilla sinkkumiehillä tämä on hankalammin toteutettavissa.

Toki edelleen se parisuhde olisi ykköshaave, kumppanuusvanhemmuus tulee vahvana kakkosena ja sitäkin tässä tulee jo mietittyä että voisi toimia vaikka pelkkänä sillä ehdolla että isyys kirjataan virallisesti kirjoihin ja kansiin. Toki toive jokaisessa vaihtoehdossa olisi että voisi olla osana syntyvän lapsen elämää tavalla tai toisella ja että lapsella olisi oikeus ja mahdollisuus tutustua isäänsä ja toisinpäin. Aikahan tässä ei ole suurin ystävä, parempi olisi ennemmin kuin myöhemmin tapahtua edistysaskeleita asian suhteen. Se yksi rohkea ja tosissaan oleva lapsesta haaveileva naisihminen tästä vaan puuttuu. Toivoani en vielä heitä etteikö sellaista voisi löytää. Onhan se isyys ja vanhemmuus kuitenkin taianomaisimpia ja hienoimpia asioita mitä ihminen voi kokea. Ei aina kaikkein helpointa, mutta lopulta palkitsevaa. Sen vielä haluaisin tässä elämässä kokea jos mahdollisuus siihen annettaisiin. Sydän pakahtuu onnesta jos ja toivottavasti kun vielä tämä suuri ihme tapahtuu. Siltä lapselta ei tulisi rakkautta ainakaan puuttumaan.

Ideaali olisi se parisuhde ja jos vielä löytyisi toinen vielä toistaiseksi lapseton, niin molemmilla olisi samat lähtökohdat ja yhtä suuri hyppy tuntemattomaan. Kaikki muutkin mahdollisuudet otetaan ainakin harkintaan, jos jotain tulisi vastaan.

Homma polkee paikallaan etenemättä lähtöpisteestä mihinkään. Minunkin tiimalasistani alkaa tämän asian kohdalla kuitenkin hetki hetkeltä valumaan hiekka pois. Aikaa ei ole loputtomasti olemassa.

Koska parisuhde on mitä epätodennäköisin vaihtoehto ja vielä sellaisen ihmisen kanssa, joka ylipäänsä haluaa lapsia tai jonka lapsiluku ei ole täynnä, niin siksi kumppanuusvanhemmuus on myös hyvinkin varteenotettava vaihtoehto.

Toivottavasti tavalla tai toisella tämä tarina päättyisi vielä onnellisesti, vaikka valoa ei kajastakaan tunnelin päässä.

Aika näyttää onko tämä haave toteutuakseen, kello käy kuitenkin uhkaavasti, kun ei tästä kuitenkaan enää nuorru-

Muutkin mahdolliset vaihtoehdot ovat kuvioissa mukana kumppanuusvanhemmuus etunenässä, jos löytyy sopiva ihminen, jonka kanssa kemiat toimii niin että uskaltaa niin ison askeleen ottaa ilman parisuhdetta.

Aika ja vain aika näyttää mitä tapahtuu ja sattuuko sellainen ihminen tulemaan vastaan, jonka kanssa voisi tätä haavetta viedä lähemmäs toteutumista.

Itselleni ainakin tärkeimpiä asioita suhteessa on se, että toisen ihmisen kanssa on hyvä ja turvallinen olo, ei niinkään se mitä vaaka näyttää tai mikä on toisen koulutus tai pankkitilin saldo ja montako kertaa viikossa toinen käy salilla. Enkä kuitenkaan usko että ihan ainoa laatuani tässä maassa olen, mutta silti onni on pieniä pilkahduksia lukuunottamatta osannut kiertää kaukaa.

Toivon että se onni jonain päivänä kohtaa ja vastaan tulee ihminen, joka haluaa elää ihan normaalia perhe-elämää. Tiedän että olisin hyvä isä ja olen valmis omistautumaan perheelleni. Joku saisi ilmiantaa itsensä ja todistaa että sellaisia ihmisiä vielä löytyy, jotka haluavat samaa. Sitä odotellessa on aika nauttia kesästä niin kauan kun sitä vielä riittää, unelmissa tietysti se, että seuraavaa kesää saisi viettää oma rakas rinnalla.

Koita nyt sitten tässä maailmantilanteessa olla mies, jolla "biologinen kello" tikittää. Vai onko meillä miehillä edes sellaista? Kuitenkin itsekin alan olemaan sellaisessa iässä, että mielummin sen lapsen/lapset hankkisi mahdollisimman pian, että jaksaa niiden kanssa myös vielä touhuta ja että ehtii saada olla mahdollisimman kauan mukana lapsensa elämäntaipaleella ja tulla vielä mahdollisesti isovanhemmaksikin ennen kuin aika tällä pallolla tulee täyteen. Jos nyt leikitään ajatusleikkiä, että sattuisi sellainen onni käymään että tulisi isäksi vaikka viiden vuoden sisään, niin lapsen täysi-ikäistyessä sitä olisi viidenkympin paremmalla puolella menossa kohti kuuttakymppiä. Kyllä melkein itsellä se neljänkympin ikä alkaa olla lähellä sitä pistettä että jos siihen mennessä ei ole mitään tapahtunut, niin silloin alkaa olla jo aika heittää haaveet nurkkaan mm. edellämainituista syistä. Aikalailla ihmettähän tässä nytkin jo odotellaan, että tämän asian tiimoilta jotain tapahtuisi, kerran olen jo omien vanhempieni kanssa käynyt sen keskustelun, että saattaa hyvinkin olla niin että minun jälkeeni tämä suku on tässä, kun nykyään koko tämän kumppaninetsintäkuvio on niin mahdottoman monimutkaista ja haastavaa. Sinkkuihmisiä olisi pilvin pimein, mutta ne toisilleen sopivat ihmiset ei vaan kohtaa ja osa ihmisistä on tietysti vielä kaikkien mahdollisten palveluiden tavoittamattomissa, joten ne ihmiset jotka esim. netin deittipalveluissa pyörivät eivät ole yhtä kuin kaikki sinkut joita tämä maa päällään kantaa. Mutta elämä jatkuu, vielä ei ole aika heittää kirvestä kaivoon, vaikka päivä päivältä hiekka tiimalasissa väheneekin, sen vaan aika näyttää tuleeko minusta vielä jonain kauniina päiväänä onnellinen perheenisä, joka saa omistautua joka solullaan perheelleen vai jäänkö loppuiäkseni yksinäiseksi sinkuksi. Aika on armoton, mutta vielä on toivoa.

Jos jotain elämässä haluaa, on myös oltava valmis tekemään asioita sen eteen, koska ilman rohkeutta tehdä tekoja ei ole mahdollista saavuttaakaan mitään. Haaveillahan saat vaikka mistä, mutta jos ei ole uskallusta edes toteuttaa niitä haaveita niin sitten on aika umpikujassa. Itse voin ihan suoraan sanoa, että toivoisin olevani perheellinen ihminen viimeistään parin-kolmen vuoden kuluessa, enää tästä vaan puuttuu kumppani joka kaipaa kilttiä ja asialleen sekä tulevalle perheelleen omistautuvaa ihmistä. Itse tiedän mitä omassa elämässäni haluan saavuttaa ja toivon että tuleva kumppani myöskin tietäisi mihin suuntaan haluaa elämässään mennä ja omaisi tavoitteita joita kohti pyrkii. Joku päivä vielä onni potkii, siihen on luotettava. Toivottavasti löytyy vielä se ihminen, jonka kanssaa jakaa elämänsä ja tehdä haaveista totta.

Loppupeleissä kuitenkin jokainen meistää haluaa rakastaa ja tulla rakastetuksi.