tiistai, 3. huhtikuu 2018

Edelleen lähtöpisteessä

Tämä Iltalehden artikkeli herätti ajatuksia ja pisti myös kirjoittamaan osin aiheesta ja myöskin aiheen vierestä. Itsellä oli edellisessä suhteessa pelko että artikkelissa kerrottu voisi tapahtua, kun toisella osapuolella oli vauvakuume päällä ja itsellä ei siinä vaiheessa ollut sellainen fiilis että juuri nyt on oikea aika perustaa perhettä. Itse kuitenkin ajattelen niin, että ideaalitilanne siihen että voi alkaa lasta yrittämään on sellainen että elämä on vakaalla pohjalla, niin taloudellisesti kuin muutenkin. Omassa edellisessä suhteessani etenkin tuo taloudellinen vakaus oli suurimman osan aikaa vain puolittaista, kun itse olin koko ajan töissä mutta entinen avopuolisoni haki vielä paikkaansa. Yhteenmuuton jälkeen eksäni ajautui ikävään tilanteeseen jossa ilmeisesti vaihtoehtona oli joko irtisanoutua itse tai sitten työsuhteen purku työnantajan taholta, syynä tähän oli se että työnantaja koki hänelle annetun väärää tietoa eksäni opiskelujen tilanteesta, kyseessä kun oli ala jossa täysi oikeus harjoittaa ammattia tulee vasta tutkinnon suorittamisen kautta, jos tutkintoa ei ole niin siinä joutuu toimimaan pätevyyden suorittaaneen ammattilaisen valvonnassa eikä pysty itse tekemään kaikkia päätöksiä. Tästä jonkun ajan päästä oli niitä harvoja kertoja kun olin ensimmäisenä kotona ja otin päivän postin oven välistä ja huomasin pahaenteisen yliopiston kirjeen postien joukossa. Tiesin jo ennenkuin kysyin eksältäni asiasta että kirjeessä on eropaperit oppilaitoksesta. Eksälläni kuitenkin opinnot olivat pitkällä, käsittääkseni lopputyö tehtynä ja jotkut kurssit eivät uusintatenteistä huolimatta olleet menneet läpi. Kyllähän se tuntui pahalta kun toinen tuolla lailla heittää hyvän tulevaisuuden hukkaan, alalla jolta valmistuessaan olisi aika varmasti saanut töitä ja kyseisellä alalla kun työvoimaa tarvitaan joten työtilanne olisi myös ollut aika vakaa. Aina ei kuitenkaan käy niinkuin toivoisi.

Varsinkaan siinä vaiheessa kun toinen on työttömänä niin ei tulisi mieleenkään ruveta lisääntymään, koska se taloustilanne on jotain muuta kuin vakaa ja kuitenkin se perheen perustaminen myös vaatii rahallisia panostuksia ja säännöllisiä tuloja. Toki tilanne voi aina kääntyä päälaelleen, yhtenä päivänä olosuhteet voivat olla kunnossa ja erinäisistä syistä tilanteet voivat muuttua, eihän voi olettaa että elämä on aina tasaisen vakaata, mutta silloin pitää sitten vaan koettaa sopeutua mahdollisiin eteen tuleviin muutoksiin tai yllätyksiin.

Siinä vaiheessa kun lapsi on jo syntynyt, niin perhehän pyörii lähinnä töissä olevan vanhemman tuloilla toisen saadessa äitiysrahaa tai vanhempainpäivärahaa tms., nämähän eivät ole mitään valtavia summia palkkatuloon verrattuna, pohjautuvat tietysti nimenomaan niihin palkkatuloihin, joten jos ei ole ollut töissä ollenkaan niin silloin ollaan aika ohuella langalla, säännöllisillä tuloilla tilanne on astetta parempi. Joka tapauksessa ajattelen niin, että perheenperustamisvaihessa on syytä myös olla vähän puskuria taloudellisesti ettei ihan kädestä suuhun joudu koko ajan elämään. Suurin osa tästä ajasta kun entisen kumppanini kanssa asuin yhdessä oli juuri tätä taloudellisesti epävarmaa aikaa, vasta suhteen loppuvaiheessa eksäni sai erinäisten keikkatyöviritysten jälkeen vakituisen työpaikan. Moni parjaa vuokratyöfirmoja, mutta todistetusti niidenkin kautta on mahdollista päätyä vakituiseen työsuhteeseen. Jos asiat olisivat menneet toisella tavalla, niin minulla voisi olla perhe tälläkin hetkellä, mutta kaikki ei aina mene niinkuin sadussa.

Joku voi ajatella että ajattelen liian rationaalisesti sen sijaan että eläisin hetkessä, molemmissa on ehkä puolensa. Mennäkö järki vai tunteet edellä vai löytyykö näiden välille joku kultainen keskitie. Itse ajattelen esim. taloudellisia näkökulmia jo pelkästään työni kautta ja onhan se nyt muutenkin selvää että kun on vakituinen työ ja sitä myötä säännölliset kuukausitulot, niin kun saa rahaa laitettua säästöönkin niin ajan myötä pystyy myös toteuttamaan haaveitaan ja muutenkin voi toteuttaa asioita joita haluaa ilman että joutuu ajattelemaan että onko minulla varaa tähän vai ei. Raha ja sen käyttö on ihmissuhteissakin niitä asioita jotka aiheuttavat eniten riitoja. On toki pareja, joilla on yhteiset rahat tai yhteinen tili jolle kumpikin tallettaa saman summan jolla hoidetaan talouden välttämättömät kustannukset. Monessako suhteessa kuitenkaan se taloudellinen panostus menee totaalisesti tasan, toinen maksaa useimmassa tapauksessa enemmän. En nyt hirveästi ole harmitellut jälkikäteen että minä satuin olemaan se, joka suuremman panostuksen talouden menoihin todennäköisesti laittoi, maksoin kuitenkin esim. asumiskulut vuokrineen, sähköineen ja vakuutuksineen eli käytännössä talouden kiinteät kulut ja tähän vielä päälle huvitukset joita ilman minun järjestämisiäni ei olisi juurikaan ollut, mutta silloin kun olen suhteessa niin ihan mielelläni siihen myös panostan että arjen keskellä on myös pientä luksusta esim. viikonloppuloma hotelliympyröissä silloin tällöin. Eksälle jäikin sitten hoidettavaksi ns. muuttuvat kulut lähinnä ruoka ja siihen päälle auton kulut, koska hän oli talouden ainoa ajokortillinen ja tarvitsi autoa jo työmatkojensa puolesta.

Hypitään nyt vielä asiasta toiseen. Olen tässä viime aikoina miettinyt näitä eri mahdollisuuksia perheeseen/isäksi tulemiseen. Ydinperhe tulee kuitenkin olemaan aina vaihtoehto numero yksi, mutta kumppanuusvanhemmuuskaan ei ole poissuljettu mahdollisuus. Ydinperheen suurin plussa on se, että lapsella on koko ajan molemmat vanhemmat läsnä, tämähän ei kumppanuusvanhemmuudessa toteudu kun ei asuta samassa taloudessa. Kumppanuusvanhemmuuden etu taas on se, että kun kyseessä ei ole rakkaussuhde, niin lapsi ei mahdollisessa erotilanteessa joudu pelinappulaksi jos ero on riitainen, kumppanuusvanhemmuudessa kaikki asiat perustuvat kuitenkin vanhempien väliseen sopimiseen ja kun asioista samaa mieltä, niin ei tarvitse lähteä riitelyn tielle. Mutta jos ollaan avo- tai avioliitossa ja kun tuleekin ero, niin lapsesta saattaa tulla pelinappula ja jos asioista ei päästä yhteisymmärrykseen, niin silloin tapaamisoikeuksia ja huoltajuusasioita voidaan joutua käymään käräjäoikeutta myöten ja siinä vaiheessa toinen osapuoli, yleisimmin isä on häviävä osapuoli ja se on tuskin kenenkään edun mukaista ei lapsen eikä vanhempien, vanhempien keskinäiset välit hajoavat tällaisessa riitelyssä ja lapsi kärsii kun ei saa tavata toista vanhempaa tarpeeksi usein ja näin ollen toinen vanhempi voi jäädä etäiseksi lapselle. Kaikesta huolimatta siis kuitenkin se ydinperhe tulee olemaan toivottavampi tila itselle. Toivon että joskus minulle suodaan se mahdollisuus että saan olla isä lapselleni/lapsilleni. Kaikki kun ei vaan ole omissa käsissä ja olen esim. käynyt omien vanhempieni kanssa sen keskustelun että voi olla hyvinkin mahdollista että meidän sukuhaara katkeaa minuun. Toivon että näin ei kuitenkaan käy. Tiedän että minusta tulisi hyvä isä ja omistautuisin täysillä perheelleni. Sen näyttää vain aika miten käy, löytyykö sitä oikeaa vai osuuko tielle ihmistä jonka kanssa voisi harkita esim. kumppanuusvanhemmuutta. Parin ihmisen kanssa olen käynyt jälkimmäisestä aiheesta keskusteluita, mutta ne ovat jämähtäneet siihen vaiheeseen kun olisi pitänyt tavata kasvokkain, itse olisin ollut valmis keskustelemaan asioista kasvokkain, koska eihän muuten voi tietää miten kemiat ym. toimii, mutta toinen osapuoli on sitten tässä vaiheessa jänistänyt. Ei asiat oikein muuten edisty ellei ole valmis tekemään niiden edestä jotain ja menemään vaikka vähän oman mukavuusalueensa saavuttaakseen tavoitteensa.

Näillä mennään nyt, toivon että jonain päivänä voin ja saan olla isä pienelle ihmislapselle ja antaa hänelle turvallisen kodin ja kasvuympäristön. Pari muuta haavetta on toteutunut, tämä kun vielä toteutuisi niin sitten oltaisiin aika pitkällä ja siitä se elämä vasta täydellä teholla alkaisi.

keskiviikko, 31. tammikuu 2018

Koskaan ei pidä sanoa ei koskaan

Vaikka kuinka aikaisemmassa postauksessa vakuutin etten lähtisi mihinkään tosi-tv ohjelmaan, niin laitoin kuitenkin hakemuksen tulille tuohon hyvinkin kyseenalaiseksi arvioituun ohjelmaan, jonka on vähintään puolet Suomen kansasta tyrmännyt iltapäivälehtien sivuilla ja viime viikolla eräs marginaalinen tv-kanava esitti jopa ohjelman, jossa professoritason ihmiset olivat kieltämässä koko ohjelmaa ja lapsiasiainvaltuutettukin oli pyydetty lausumaan omia mielipiteitään asiaan. Samalla kyseisessä ohjelmassa annettiin myös puheenvuoro formaatin israelilaiselle luojalle, joka kertoi ohjelman idean kumpuavan hänen omasta elämästään. Mielenkiintoinen tieto sekin että Israelissa on jopa olemassa järjestö, joka yhdistää kumppanuusvanhemmiksi haluavia ja on yhdistänyt n.500 kumppanuusvanhemmuudesta haaveilevaa paria. Suomessahan vastaavanlainen järjestö saisi niin paljon lokaa niskaansa että se kaatuisi jo kaikkeen vihapuheeseen ja vastustukseen. Olen sitten yksi niistä kansan mielestä moraalittomista ihmisistä joka tuollaiseen olisi valmis. Eiköhän jokainen ohjelmaan hakeva ihminen olisi rakastava vanhempi tulevalle lapselle, jos saisi sen vanhemmuuden ilon ja onnen kokea siitä haaveilemisen sijaan. Mikä on sitten todennäköisyys että pääsee edes mihinkään haastatteluvaiheeseen tuollaisessa prosessissa ja mitä nyt tuon formaatin traileria näki, niin jos nämä ohjelmaan valitut ammattilaiset valitsevat jokaiselle naiselle kolme potentiaalista isäkandidaattia, niin jo siihen joukkoon pääseminen on varmaan aika kiven takana ja vielä isompi lottovoitto on jos sattuu tulemaan tuosta kolmikosta vielä valituksi jonka kanssa mahdollinen tuleva äiti lähtee tutustumaan enemmän. Tässäkin, niinkuin muutenkin parinmuodostuksessa se viimeinen sana on naisella ja mies joutuu siihen tyytymään.

Kaikki kivethän tässä on kuitenkin käännettävä kun "se oikea" ei ole tullut kadulla, ruokakaupassa tai kirjastossa vastaan ja kun ei ole baarien vakiokävijä tai sellainen ihminen joka baareissa ihmisiä pokailisi niin mahdollisuudet ovat aika pienet, varsinkin kun nettimaailmakaan ei tuota kummoisia tuloksia. Ihmisiä jotka näkevät vaivaa että kirjoittavat sen yhden viestin ja sitten katoavat saman tien. Vaikka molemmilla olisi samat tavoitteet ja haaveet, niin silti ei näy olevan intoa tutustua, vaikka itse kuitenkin aloittavat viestittelyn. Tässä iässä sitä hakee enemmän kuin pelkkiä kirjekavereita ja toivoisi että vastapuolikin haluaisi ihan aidosti tutustua ja katsoa voisiko olla mahdollisuus yhteiseen tulevaisuuteen tai vaikka ystävyyteen ensi alkuun. Kun ei enää ihan nuori ole, niin ei tässä enää hirveästi ole vuosia jolloin nämä haaveet voisi toteuttaa järkevästi, reilusti alle nelikymppisenä kuitenkin vielä onneksi sen verran että nämä haaveet voi pitää elossa vielä seuraavankin vuosikymmenen puolelle. Ehkä joku 45v alkaa olla niillä rajoilla jolloin alkaa olla aika haudata haaveet, mutta siihen ikään on onneksi vielä kymmenisen vuotta aikaa. En ole kuitenkaan rupeamassa presidenttimme jalanjäljissä 7-kymppisenä isäksi, siinä jää ne yhteiset vuodet paljon vähemmälle kuin jos teet lapsen kolme- tai nelikymppisenä ja jaksaminenkin on eri tasoa aina kun ikää tulee lisää. Lapsi ansaitsee vanhemmat, jotka pystyvät olemaan täysipainoisesti mukana lapsen elämässä, niin että vanhemmat myös jaksavat tehdä lapsen kanssa asioita ja olla muutenkin läsnä lapsen kasvussa ja kehityksessä ja tukemassa valintoja mitä lapsi tulee elämänsä varrella tekemään.

Muuten kun on omakin elämä kunnossa, vakituinen työ, oma asunto, harrastuksia jne., vain kumppani viereltä puuttuu ja se oma pieni perhe. Punaista tupaa ja perunamaata en kaipaa, ihan tavallinen kerrostaloasunto kaupungissakin riittää. Tärkeintä olisi se, että olisi rakkaita ihmisiä ympärillä.

Ehkä joku päivä, ainakin toivottavasti meitä kaikkia odottaa vielä Suuri tulevaisuus, josta mestari Tampereelta uutuuskappaleessaan laulaa. Toivossa on hyvä elää ja ilman toivoa ei ole elämää.

keskiviikko, 13. joulukuu 2017

Samaa vanhaa

Elämä jatkaa samoilla raiteillaan, työt ja harrastukset pyörivät, mutta muuten ei juurikaan ole uusia tuulia elämään näköpiirissä.

Nämä haaveet lapsesta ovat olleet esillä mediassa ja myös tulevat sitä ilmeisesti lähitulevaisuudessa olemaan enemmänkin. Esimerkiksi tällainen artikkeli aiheesta on ollut ilmoilla. Osittain jaan jutun päähenkilön mietteet, vaikken olekaan mitenkään nuoresta asti haaveillut perheestä, vaan se on tullut vasta näin "vanhemmalla" iällä. Ei sitä voi lähtökohtaisesti jokaisen tapaamansa vastakkaisen sukupuolen edustajan kohdalla ajatella että tässäkö tuleva lapsieni äiti, kaikki tulee aikanaan jos on tullakseen, antaa asioiden mennä omalla painollaan eteenpäin. Omassa elämässäni minä olen ollut se joka on halunnut odottaa että mm. elämäntilanteet stabiloituvat, taloustilanne ym. on kunnossa ennenkuin voi lapsien hankinnassa siirtyä sanoista tekoihin. Vahinko on tosiaan se kaikkein huonoin vaihtoehto, samoin myös ydinperhettä huonompi vaihtoehto, mutta mahdollisuuksien rajoissa on se että tekisi lapsen jonkun toisen samaa haluavan kanssa, vaikka siinäkin on ne miinukset joita jo aiemmin olen käsitellyt eli et voi esim. olla lapsen elämässä mukana sataprosenttisesti silloin kun lapsi on toisen vanhemman luona ja et voi niitä kaikkia lapsen tärkeitä hetkiä olla todistamassa. Toki nykyaikaisilla viestintävälineillä voi jakaa kuvia ja videoita, mutta ei se ole sama kuin se että todistaisit niitä asioita paikan päällä. Lapsella on kuitenkin hyvä olla kaksi rakastavaa vanhempaa, parhaiten se toteutuu tietysti ydinperheessä, jossa vanhemmat ovat myös rakkaussuhteessa toisiinsa. Kumppanuusvanhemmuus on ilmeisesti myös tätä päivää, ainakin jos on uskominen sitä, että aiheesta on jopa tulemassa tv-sarja, johon haetaan osallistujia, Moniko kuitenkaan on valmis menemään niin pitkälle, että lähtee julkisuuteen puimaan omia ajatuksiaan, koska väistämättä kun tämän tapaisia ohjelmia tehdään, niin pelkän tv:n kautta tulleen julkisuuden lisäksi on aika varmaa että ohjelman sisältöä tullaan puimaan iltapäivälehdissä ja varmaan myös aikakauslehtien puolella. Silloin olet loppuelämäsi leima otsassa että tuohan on tuttu siitä tv-sarjasta. En ehkä ihan ensimmäisenä ainakaan itse lähtisi tuollaiseen mukaan, koska yksityisyyshän siinä katoaa samantien ja jos ohjelman asiantuntijat ovat samaa sarjaa kuin jossain Ensitreffit alttarilla -ohjelmassa, niin mikä tässäkään on onnistumisen mahdollisuus, vaikka henkilökemioiden toimivuutta eivät toki mitkään psykologit ym. pysty takaamaan, vaikka kuinka ammattilaisia ovatkin.

Ei siinä auta muu kuin katsoa mitä elämä heittää eteen.

maanantai, 16. lokakuu 2017

Valtakunnan ykkösvauva

Viime viikon ykkösuutisia oli uutinen presidenttiparin tulevasta perheenlisäyksestä. Onnea siitä heille, lapsi saa varmaan rakastavat vanhemmat. Tietysti asiassa pistää mietityttämään myös arvon herra presidentin korkea ikä, mies kun voi saada lapsia lähestulkoon iästä riippumatta. Lapsen näkökulmasta se on vähän heikompi juttu jos isä on iäkkäämpää sorttia, niin kauanko isä ehtii olemaan lapsensa elämässä mukana. Jos nyt ajattelee että presidenttikin täyttää ensi vuonna 70, niin mikä on todennäköisyys sille, että isä on vielä näkemässä esim. lapsensa rippijuhlat tai 18-vuotispäivät, häistä tai muista merkittävistä tapahtumista puhumattakaan. Jos vielä otetaan sekin, että normaalista poiketen presidentillä ei ole oikeutta isyysvapaisiin, että tuleeko hän ottamaan aikaa lapselleen. Fiksuna miehenä kannattaisi suosiolla luopua jatkokauden tavoittelusta ja jäädä nauttimaan ansaituista eläkepäivistä ja perhe-elämän onnesta, eikä tappaa itseään työllä. Elämä on lyhyt ja siitä kannattaa nauttia silloin kun voi, nytkin jos ja kun presidenttimme saa kansan tuen jatkokaudelle niin siinähän ne lapsen kuusi ensimmäistä vuotta sitten vierähtääkin ja presidentin eläkepäivät koittavat kun seitsemänkympin puoliväli on ohitettu.

Itse ajattelen että lapset kannattaa tehdä silloin kun vielä itsellä riittää jaksamista myös touhuta heidän kanssaan. Itse toivoisin että omalle kohdalle osuisi mahdollisuus perustaa perhettä ennen 40-vuotispäivää, aikalailla viimeinen deadline alkaa olla kun 45v tulee mittariin, siinä vaiheessa vielä on mahdollisuus sille että voi päästä näkemään vielä mahdolliset omat lapsenlapsensakin ennenkuin oma aika tällä pallolla on ohi. Se on sitten vaan ajan kysymys, että tuleeko koskaan sitä mahdollisuutta että jälkikasvua itselle siunaantuisi. Aina saa toivoa, vielä kun ne toiveet toteutuisivatkin.

maanantai, 25. syyskuu 2017

Todennäköisimmät tiet isäksi

Tässä lyhyesti ja ytimekkäästi mahdollisuuteni tulla isäksi.

1. Ehkäisyn pettäminen. Kondomi ehjänä pysyessään käytännössä 100 % varma. Jos taas naisella on käytössä hormonaalinen ehkäisy ja luotetaan pelkästään siihen, niin niiden teho pyörii jossain 98-99 % tienoilla. Vaikka tämäkin on epätodennäköistä, niin mahdollista silti.

2. Samanhenkisen sinkkunaisen löytäminen, joka haluaa lapsen ja lapselle isän joka osallistuu lapsen elämään, mutta joka ei halua parisuhdetta.

3. Parisuhde ja lapsi. Kaikkein epätodennäköisintä tässä pinnallisessa maailmassa kun ulkonäkö merkitsee ihmisille enemmän kun ihmisen luonne ja muut seikat. Paha löytää parisuhdetta kun et koskaan pääse treffeille jos et läpäise vastapuolen naamarajaa. Vaikka ei peili mene rikki kun sinne katson ja kehtaan kulkea kaupungilla ilman pussia päässä, niin ihmiset hakevat ilmeisesti pelkkiä sliipattuja, bodattuja ja tatuoituja kumppaneita rinnallinen. Tavallinen ja turvallinen omillaan toimeentuleva ihminen ei taida riittää tänä päivänä mihinkään, pitäisi olla pahaa poikaa tai mitä lie muuta.

Todennäköisempää taitaa kuitenkin olla että yksikään näistä vaihtoehdoista ei toteudu. Osoittakoon joku aito ihminen tämän minulle vääräksi.