keskiviikko, 31. tammikuu 2018

Koskaan ei pidä sanoa ei koskaan

Vaikka kuinka aikaisemmassa postauksessa vakuutin etten lähtisi mihinkään tosi-tv ohjelmaan, niin laitoin kuitenkin hakemuksen tulille tuohon hyvinkin kyseenalaiseksi arvioituun ohjelmaan, jonka on vähintään puolet Suomen kansasta tyrmännyt iltapäivälehtien sivuilla ja viime viikolla eräs marginaalinen tv-kanava esitti jopa ohjelman, jossa professoritason ihmiset olivat kieltämässä koko ohjelmaa ja lapsiasiainvaltuutettukin oli pyydetty lausumaan omia mielipiteitään asiaan. Samalla kyseisessä ohjelmassa annettiin myös puheenvuoro formaatin israelilaiselle luojalle, joka kertoi ohjelman idean kumpuavan hänen omasta elämästään. Mielenkiintoinen tieto sekin että Israelissa on jopa olemassa järjestö, joka yhdistää kumppanuusvanhemmiksi haluavia ja on yhdistänyt n.500 kumppanuusvanhemmuudesta haaveilevaa paria. Suomessahan vastaavanlainen järjestö saisi niin paljon lokaa niskaansa että se kaatuisi jo kaikkeen vihapuheeseen ja vastustukseen. Olen sitten yksi niistä kansan mielestä moraalittomista ihmisistä joka tuollaiseen olisi valmis. Eiköhän jokainen ohjelmaan hakeva ihminen olisi rakastava vanhempi tulevalle lapselle, jos saisi sen vanhemmuuden ilon ja onnen kokea siitä haaveilemisen sijaan. Mikä on sitten todennäköisyys että pääsee edes mihinkään haastatteluvaiheeseen tuollaisessa prosessissa ja mitä nyt tuon formaatin traileria näki, niin jos nämä ohjelmaan valitut ammattilaiset valitsevat jokaiselle naiselle kolme potentiaalista isäkandidaattia, niin jo siihen joukkoon pääseminen on varmaan aika kiven takana ja vielä isompi lottovoitto on jos sattuu tulemaan tuosta kolmikosta vielä valituksi jonka kanssa mahdollinen tuleva äiti lähtee tutustumaan enemmän. Tässäkin, niinkuin muutenkin parinmuodostuksessa se viimeinen sana on naisella ja mies joutuu siihen tyytymään.

Kaikki kivethän tässä on kuitenkin käännettävä kun "se oikea" ei ole tullut kadulla, ruokakaupassa tai kirjastossa vastaan ja kun ei ole baarien vakiokävijä tai sellainen ihminen joka baareissa ihmisiä pokailisi niin mahdollisuudet ovat aika pienet, varsinkin kun nettimaailmakaan ei tuota kummoisia tuloksia. Ihmisiä jotka näkevät vaivaa että kirjoittavat sen yhden viestin ja sitten katoavat saman tien. Vaikka molemmilla olisi samat tavoitteet ja haaveet, niin silti ei näy olevan intoa tutustua, vaikka itse kuitenkin aloittavat viestittelyn. Tässä iässä sitä hakee enemmän kuin pelkkiä kirjekavereita ja toivoisi että vastapuolikin haluaisi ihan aidosti tutustua ja katsoa voisiko olla mahdollisuus yhteiseen tulevaisuuteen tai vaikka ystävyyteen ensi alkuun. Kun ei enää ihan nuori ole, niin ei tässä enää hirveästi ole vuosia jolloin nämä haaveet voisi toteuttaa järkevästi, reilusti alle nelikymppisenä kuitenkin vielä onneksi sen verran että nämä haaveet voi pitää elossa vielä seuraavankin vuosikymmenen puolelle. Ehkä joku 45v alkaa olla niillä rajoilla jolloin alkaa olla aika haudata haaveet, mutta siihen ikään on onneksi vielä kymmenisen vuotta aikaa. En ole kuitenkaan rupeamassa presidenttimme jalanjäljissä 7-kymppisenä isäksi, siinä jää ne yhteiset vuodet paljon vähemmälle kuin jos teet lapsen kolme- tai nelikymppisenä ja jaksaminenkin on eri tasoa aina kun ikää tulee lisää. Lapsi ansaitsee vanhemmat, jotka pystyvät olemaan täysipainoisesti mukana lapsen elämässä, niin että vanhemmat myös jaksavat tehdä lapsen kanssa asioita ja olla muutenkin läsnä lapsen kasvussa ja kehityksessä ja tukemassa valintoja mitä lapsi tulee elämänsä varrella tekemään.

Muuten kun on omakin elämä kunnossa, vakituinen työ, oma asunto, harrastuksia jne., vain kumppani viereltä puuttuu ja se oma pieni perhe. Punaista tupaa ja perunamaata en kaipaa, ihan tavallinen kerrostaloasunto kaupungissakin riittää. Tärkeintä olisi se, että olisi rakkaita ihmisiä ympärillä.

Ehkä joku päivä, ainakin toivottavasti meitä kaikkia odottaa vielä Suuri tulevaisuus, josta mestari Tampereelta uutuuskappaleessaan laulaa. Toivossa on hyvä elää ja ilman toivoa ei ole elämää.

keskiviikko, 13. joulukuu 2017

Samaa vanhaa

Elämä jatkaa samoilla raiteillaan, työt ja harrastukset pyörivät, mutta muuten ei juurikaan ole uusia tuulia elämään näköpiirissä.

Nämä haaveet lapsesta ovat olleet esillä mediassa ja myös tulevat sitä ilmeisesti lähitulevaisuudessa olemaan enemmänkin. Esimerkiksi tällainen artikkeli aiheesta on ollut ilmoilla. Osittain jaan jutun päähenkilön mietteet, vaikken olekaan mitenkään nuoresta asti haaveillut perheestä, vaan se on tullut vasta näin "vanhemmalla" iällä. Ei sitä voi lähtökohtaisesti jokaisen tapaamansa vastakkaisen sukupuolen edustajan kohdalla ajatella että tässäkö tuleva lapsieni äiti, kaikki tulee aikanaan jos on tullakseen, antaa asioiden mennä omalla painollaan eteenpäin. Omassa elämässäni minä olen ollut se joka on halunnut odottaa että mm. elämäntilanteet stabiloituvat, taloustilanne ym. on kunnossa ennenkuin voi lapsien hankinnassa siirtyä sanoista tekoihin. Vahinko on tosiaan se kaikkein huonoin vaihtoehto, samoin myös ydinperhettä huonompi vaihtoehto, mutta mahdollisuuksien rajoissa on se että tekisi lapsen jonkun toisen samaa haluavan kanssa, vaikka siinäkin on ne miinukset joita jo aiemmin olen käsitellyt eli et voi esim. olla lapsen elämässä mukana sataprosenttisesti silloin kun lapsi on toisen vanhemman luona ja et voi niitä kaikkia lapsen tärkeitä hetkiä olla todistamassa. Toki nykyaikaisilla viestintävälineillä voi jakaa kuvia ja videoita, mutta ei se ole sama kuin se että todistaisit niitä asioita paikan päällä. Lapsella on kuitenkin hyvä olla kaksi rakastavaa vanhempaa, parhaiten se toteutuu tietysti ydinperheessä, jossa vanhemmat ovat myös rakkaussuhteessa toisiinsa. Kumppanuusvanhemmuus on ilmeisesti myös tätä päivää, ainakin jos on uskominen sitä, että aiheesta on jopa tulemassa tv-sarja, johon haetaan osallistujia, Moniko kuitenkaan on valmis menemään niin pitkälle, että lähtee julkisuuteen puimaan omia ajatuksiaan, koska väistämättä kun tämän tapaisia ohjelmia tehdään, niin pelkän tv:n kautta tulleen julkisuuden lisäksi on aika varmaa että ohjelman sisältöä tullaan puimaan iltapäivälehdissä ja varmaan myös aikakauslehtien puolella. Silloin olet loppuelämäsi leima otsassa että tuohan on tuttu siitä tv-sarjasta. En ehkä ihan ensimmäisenä ainakaan itse lähtisi tuollaiseen mukaan, koska yksityisyyshän siinä katoaa samantien ja jos ohjelman asiantuntijat ovat samaa sarjaa kuin jossain Ensitreffit alttarilla -ohjelmassa, niin mikä tässäkään on onnistumisen mahdollisuus, vaikka henkilökemioiden toimivuutta eivät toki mitkään psykologit ym. pysty takaamaan, vaikka kuinka ammattilaisia ovatkin.

Ei siinä auta muu kuin katsoa mitä elämä heittää eteen.

maanantai, 16. lokakuu 2017

Valtakunnan ykkösvauva

Viime viikon ykkösuutisia oli uutinen presidenttiparin tulevasta perheenlisäyksestä. Onnea siitä heille, lapsi saa varmaan rakastavat vanhemmat. Tietysti asiassa pistää mietityttämään myös arvon herra presidentin korkea ikä, mies kun voi saada lapsia lähestulkoon iästä riippumatta. Lapsen näkökulmasta se on vähän heikompi juttu jos isä on iäkkäämpää sorttia, niin kauanko isä ehtii olemaan lapsensa elämässä mukana. Jos nyt ajattelee että presidenttikin täyttää ensi vuonna 70, niin mikä on todennäköisyys sille, että isä on vielä näkemässä esim. lapsensa rippijuhlat tai 18-vuotispäivät, häistä tai muista merkittävistä tapahtumista puhumattakaan. Jos vielä otetaan sekin, että normaalista poiketen presidentillä ei ole oikeutta isyysvapaisiin, että tuleeko hän ottamaan aikaa lapselleen. Fiksuna miehenä kannattaisi suosiolla luopua jatkokauden tavoittelusta ja jäädä nauttimaan ansaituista eläkepäivistä ja perhe-elämän onnesta, eikä tappaa itseään työllä. Elämä on lyhyt ja siitä kannattaa nauttia silloin kun voi, nytkin jos ja kun presidenttimme saa kansan tuen jatkokaudelle niin siinähän ne lapsen kuusi ensimmäistä vuotta sitten vierähtääkin ja presidentin eläkepäivät koittavat kun seitsemänkympin puoliväli on ohitettu.

Itse ajattelen että lapset kannattaa tehdä silloin kun vielä itsellä riittää jaksamista myös touhuta heidän kanssaan. Itse toivoisin että omalle kohdalle osuisi mahdollisuus perustaa perhettä ennen 40-vuotispäivää, aikalailla viimeinen deadline alkaa olla kun 45v tulee mittariin, siinä vaiheessa vielä on mahdollisuus sille että voi päästä näkemään vielä mahdolliset omat lapsenlapsensakin ennenkuin oma aika tällä pallolla on ohi. Se on sitten vaan ajan kysymys, että tuleeko koskaan sitä mahdollisuutta että jälkikasvua itselle siunaantuisi. Aina saa toivoa, vielä kun ne toiveet toteutuisivatkin.

maanantai, 25. syyskuu 2017

Todennäköisimmät tiet isäksi

Tässä lyhyesti ja ytimekkäästi mahdollisuuteni tulla isäksi.

1. Ehkäisyn pettäminen. Kondomi ehjänä pysyessään käytännössä 100 % varma. Jos taas naisella on käytössä hormonaalinen ehkäisy ja luotetaan pelkästään siihen, niin niiden teho pyörii jossain 98-99 % tienoilla. Vaikka tämäkin on epätodennäköistä, niin mahdollista silti.

2. Samanhenkisen sinkkunaisen löytäminen, joka haluaa lapsen ja lapselle isän joka osallistuu lapsen elämään, mutta joka ei halua parisuhdetta.

3. Parisuhde ja lapsi. Kaikkein epätodennäköisintä tässä pinnallisessa maailmassa kun ulkonäkö merkitsee ihmisille enemmän kun ihmisen luonne ja muut seikat. Paha löytää parisuhdetta kun et koskaan pääse treffeille jos et läpäise vastapuolen naamarajaa. Vaikka ei peili mene rikki kun sinne katson ja kehtaan kulkea kaupungilla ilman pussia päässä, niin ihmiset hakevat ilmeisesti pelkkiä sliipattuja, bodattuja ja tatuoituja kumppaneita rinnallinen. Tavallinen ja turvallinen omillaan toimeentuleva ihminen ei taida riittää tänä päivänä mihinkään, pitäisi olla pahaa poikaa tai mitä lie muuta.

Todennäköisempää taitaa kuitenkin olla että yksikään näistä vaihtoehdoista ei toteudu. Osoittakoon joku aito ihminen tämän minulle vääräksi.

lauantai, 23. syyskuu 2017

Alku

Kai tässä pitäisi aloittaa siitä miten tähän on päädytty. Ikää on jo päälle 30, yksi pitkä parisuhde takana ja nyt sinkkuaikoja vietelty. Pitkä parisuhde kariutui osin siihen että itse en vielä siinä vaiheessa ollut varma kaikista asioista ja perheen perustaminen kyseisen kumppanin kanssa ei tuntunut oikealta ratkaisulta, oli vähän liikaa kysymysmerkkejä ilmassa. Nyt näin sinkkuaikoina omat silmät ovat auenneet ja on pystynyt kasailemaan omia ajatuksiaan. Siihen tulokseen olen tullut että haluaisin oman perheen lapsineen, mutta sen toteuttaminen varsinkin näin sinkkuna on varsin vaikeaa, ensin pitäisi löytää kumppani. Kuitenkin kun ikää alkaa tulla, niin sitä ajattelee että kyllä se perhe olisi kiva saada ja lapset tehdä ennemmin kuin myöhemmin, silloin kun vielä jaksaa lasten kanssa enemmän touhutakin. Toki se ideaalitilanne on se, että ollaan parisuhteessa kun tehdään lapset, että lapsella on koko ajan molemmat vanhemmat lähellä ja molemmilla vanhemmilla on mahdollisuus vaikuttaa kasvatukseen ja muihin lapseen liittyviin asioihin. Toinen vaihtoehto olisi tietysti se, että tekee lapsen toisen asiasta haaveilevan sinkkuihmisen kanssa, joka ei välttämättä haaveile parisuhteesta. Tällaisessa vaihtoehdossa tämän toisen ihmisen olisi hyvä olla mahdollisimman läheltä, jotta etävanhemmalla eli tässä tapauksessa minulla itselläni isänä olisi mahdollisuus tavata lasta mahdollisimman usein, seurata hänen kehitystään ja olla läsnä hänen elämässään. Toki tässä vaihtoehdossa myös mitä todennäköisimmin menettää monia hetkiä, tuskin pääsee todistamaan lapsensa ensiaskeleita, ensimmäisiä sanoja tai monia muitakaan ensimmäisiä kertoja lapsen elämässä ja kun lapsi kasvaa ei ole välttämättä mahdollisuuksia esim. olla mukana lapsen harrastuksissa niin paljon kuin lähivanhempi. Toisaalta sitten tämäkin vaihtoehto on parempi kuin jäädä kokonaan lapsettomaksi ja ilman omia perillisiä. Itse olen kuitenkin ainakin sellainen ihminen että jos sen oman perheen saisin, niin tiedän että omistautuisin sille ihan täysillä ja olisin hyvä isä lapsilleni. Toivottavasti nämä haaveet käyvät jossain vaiheessa toteen, varmasti löytyy myös sinkkunaisia jotka haaveilevat samoista asioista.