torstai, 16. elokuu 2018

Järki vai tunteet?

Olen tässä viime aikoina miettinyt sellaista teemaa kuin järkiavioliitto, joka taitaa nykyaikana olla harvinaisempi kuin joskus ennen vanhaan, mutta olisi varmasti esim. monelle tilanteessani olevalle ihmiselle ihan potentiaalinen ratkaisu. Jos on kaksi ihmistä joilla on samat toiveet ja tavoitteet elämän suhteen, niin miksi ei ottaisi mahdollisuudesta kiinni, toki kemiaa ja vetovoimaa pitää olla ja kyllä sekin vuosien mittaan vahvistuu. Joskus kymmeniä vuosia sitten kuitenkin nämä järkiavioliitot ovat Suomessakin varmasti olleet yleisiä, halutaan suvulle jatkaja ja naidaan naapurin tyttö/poika. Ainakin meidän isovanhempiemme aikaan vielä vastaava on ollut yleisempää, ehkä meidän vanhempienkin aikana vielä, nyt ei varmaan tulisi enää kuuloonkaan. Kaikissa uutisissakin kun puhutaan siitä että syntyvyys laskee vedotaan vaan ihmisten elämäntilanteisiin, työttömyyteen, pätkätöihin ym. epävarmoihin työ- ja rahatilanteisiin, toki sekin on varmasti yksi syy, mutta kyllä siihen rinnalle voi nostaa yhteiskunnan pinnallistumisen ja sen että ihmiset katsovat vastakkaisessa sukupuolessa enemmän pintaa kuin sisintä. Jos nykymeno olisi ollut voimissaan esim. 80-luvulla kun omakin ikäluokka on syntynyt, niin varmasti olisi tässäkin maassa jäänyt monta lasta syntymättä. Nyt saadaan lukea että toiset ovat olleet 60-70 vuotta naimisissa, nykyisillä aviopareilla sellainen tulee jo kasvaneiden avioerolukujenkin takia olemaan harvinaisempaa ja nykyään ei enää jakseta tehdä tarpeeksi suhteen eteen, vaan on helpompi ottaa ero ja kokeilla seuraavan kanssa löytyisikö loppuelämän kestävää rakkautta. Toisilla on takana moniakin liittoja, toiset eivät saa edes mahdollisuutta kokea avioliittoa sitä yhtäkään kertaa.

Itselleni ainakin tärkeimpiä asioita suhteessa on se, että toisen ihmisen kanssa on hyvä ja turvallinen olo, ei niinkään se mitä vaaka näyttää tai mikä on toisen koulutus tai pankkitilin saldo ja montako kertaa viikossa toinen käy salilla. Enkä kuitenkaan usko että ihan ainoa laatuani tässä maassa olen, mutta silti onni on pieniä pilkahduksia lukuunottamatta osannut kiertää kaukaa.

Toivon että se onni jonain päivänä kohtaa ja vastaan tulee ihminen, joka haluaa elää ihan normaalia perhe-elämää. Tiedän että olisin hyvä isä ja olen valmis omistautumaan perheelleni. Joku saisi ilmiantaa itsensä ja todistaa että sellaisia ihmisiä vielä löytyy, jotka haluavat samaa. Sitä odotellessa on aika nauttia kesästä niin kauan kun sitä vielä riittää, unelmissa tietysti se, että seuraavaa kesää saisi viettää oma rakas rinnalla.

tiistai, 31. heinäkuu 2018

Mission: Impossible

Vaikka otsikko viittaakiin tunnettuun elokuvasarjaan, niin tämä postaus ei kerro elokuvien maailmasta vaan tosielämän mahdottomista tehtävistä tai lähinnä yhdestä sellaisesta. Tämän koko projektin kanssa kun ei olekaan muuta kun mahdotonta tehtävää. Mistä löytää ihminen, jonka kanssa edetä asiassa? Tinderistä? No way in hell, pinnallisten ihmisten taivas ja muiden helvetti, sielläkin kuitenkin on iso määrä ihmisiä jotka ovat ainakin olevinaan tositarkoituksella. Entäpä muut nettideitit? Näissä on sitten muutama eri koulukunta, joista pääosa on vääriä tämän asian kannalta. Jos katsotaan vaikka omasta iästäni +/- 5 viiden vuoden ikäerolla olevat ihmiset, siellä on ensinnäkin ne jotka eivät haluakaan ikimaailmassa lapsia, toiseksi ne joille lapset ovat ajankohtaisia "ehkä joskus" ja kolmanneksi ne joilla lapsiluku on jo täynnä eli yritäpä tässä aallokossa sitten luovia. Nykyään ihmiset ovat muutenkin enemmän ura- kuin perhekeskeisiä, ensin pitää käydä ne korkeakoulut tai yliopistot ja siihen päälle tehdä vielä sitä uraa, ennenkuin siinä neljänkympin tienoilla havahdutaan että olisihan ne lapsetkin ihan kivoja, mutta siinä vaiheessa se juna puksuttaa jo sellaista kyytiä että huonoimmassa tapauksessa lapset jäävät vain sille ajatuksen tasolle ja muutenkin kun ikää tulee ja samalla raskaaksi tulemisen mahdollisuudet vähenevät niin ei siinä hirveästi yhtä lasta enempää ehdi edes harkitsemaan ja hankkimaan.

Koita nyt sitten tässä maailmantilanteessa olla mies, jolla "biologinen kello" tikittää. Vai onko meillä miehillä edes sellaista? Kuitenkin itsekin alan olemaan sellaisessa iässä, että mielummin sen lapsen/lapset hankkisi mahdollisimman pian, että jaksaa niiden kanssa myös vielä touhuta ja että ehtii saada olla mahdollisimman kauan mukana lapsensa elämäntaipaleella ja tulla vielä mahdollisesti isovanhemmaksikin ennen kuin aika tällä pallolla tulee täyteen. Jos nyt leikitään ajatusleikkiä, että sattuisi sellainen onni käymään että tulisi isäksi vaikka viiden vuoden sisään, niin lapsen täysi-ikäistyessä sitä olisi viidenkympin paremmalla puolella menossa kohti kuuttakymppiä. Kyllä melkein itsellä se neljänkympin ikä alkaa olla lähellä sitä pistettä että jos siihen mennessä ei ole mitään tapahtunut, niin silloin alkaa olla jo aika heittää haaveet nurkkaan mm. edellämainituista syistä. Aikalailla ihmettähän tässä nytkin jo odotellaan, että tämän asian tiimoilta jotain tapahtuisi, kerran olen jo omien vanhempieni kanssa käynyt sen keskustelun, että saattaa hyvinkin olla niin että minun jälkeeni tämä suku on tässä, kun nykyään koko tämän kumppaninetsintäkuvio on niin mahdottoman monimutkaista ja haastavaa. Sinkkuihmisiä olisi pilvin pimein, mutta ne toisilleen sopivat ihmiset ei vaan kohtaa ja osa ihmisistä on tietysti vielä kaikkien mahdollisten palveluiden tavoittamattomissa, joten ne ihmiset jotka esim. netin deittipalveluissa pyörivät eivät ole yhtä kuin kaikki sinkut joita tämä maa päällään kantaa. Mutta elämä jatkuu, vielä ei ole aika heittää kirvestä kaivoon, vaikka päivä päivältä hiekka tiimalasissa väheneekin, sen vaan aika näyttää tuleeko minusta vielä jonain kauniina päiväänä onnellinen perheenisä, joka saa omistautua joka solullaan perheelleen vai jäänkö loppuiäkseni yksinäiseksi sinkuksi. Aika on armoton, mutta vielä on toivoa.

maanantai, 16. heinäkuu 2018

Hemmottelua

Oli sitten mikä vuodenaika tahansa, niin elämästä pitää nauttia ja hemmotella nyt vähintään itseään kun ei valitettavasti sitä kumppania ole jolle sitä hemmottelua osoittaa. Parisuhteessa ollessaan sitä kyllä mielellään hoitaa arkeen pienempiä ja suurempia iloja ja irtiottoja normaalista arjesta vaikkapa viettämällä minilomaa kotiolojen ulkopuolella nauttimassa niin elämästä itsestään kuin erilaisista elämyksistä. Edelleen, kun meillä on vaan yksi elämä, niin sitä pitää elää niin ettei jää jälkeenpäin harmiteltavaa tai jossiteltavaa.

Jos jotain elämässä haluaa, on myös oltava valmis tekemään asioita sen eteen, koska ilman rohkeutta tehdä tekoja ei ole mahdollista saavuttaakaan mitään. Haaveillahan saat vaikka mistä, mutta jos ei ole uskallusta edes toteuttaa niitä haaveita niin sitten on aika umpikujassa. Itse voin ihan suoraan sanoa, että toivoisin olevani perheellinen ihminen viimeistään parin-kolmen vuoden kuluessa, enää tästä vaan puuttuu kumppani joka kaipaa kilttiä ja asialleen sekä tulevalle perheelleen omistautuvaa ihmistä. Itse tiedän mitä omassa elämässäni haluan saavuttaa ja toivon että tuleva kumppani myöskin tietäisi mihin suuntaan haluaa elämässään mennä ja omaisi tavoitteita joita kohti pyrkii. Joku päivä vielä onni potkii, siihen on luotettava. Toivottavasti löytyy vielä se ihminen, jonka kanssaa jakaa elämänsä ja tehdä haaveista totta.

Loppupeleissä kuitenkin jokainen meistää haluaa rakastaa ja tulla rakastetuksi.

lauantai, 30. kesäkuu 2018

Ei uutta auringon alta

Edelleenkin ollaan alkupisteessä ja juna seisoo asemalla. Kello tikittää mutta mitään uutta ja iloista kerrottavaa ei tämän asian tiimoilta ole. Se päivä olisikin aika lailla lottovoiton arvoinen kun voisi sanoa löytäneensä jonkun jota rakastaa ja jonka kanssa alkaa rakentamaan yhteistä elämää ja perhettä. Tässä vaiheessa sitä kun jo tietää mitä haluaa, eikä huvita mitkään leikit taikka säädöt, olen ehdottoman valmis siirtymään elämässä eteenpäin ja omistautumaan perheelleni jos sellainen onni sattuu kohdalle. Ehkä joku päivä sellainen kaunis päivä vielä tulee eteen vaikka ei olekaan maailman helpointä päästä siihen pisteeseen.

Siitäkin huolimatta elämä jatkuu, kesä ja sen tapahtumat värittävät tavallista arkista puurtamista. Kesällä minut voi löytää mm. useana iltana fiilistelemästä Allas Sea Poolin keikkoja ja onhan tässä muutakin keikkaa ja festaria, kaupan päälle myös urheilutapahtumien katsomoista saattaa minut löytää, syksymmällä sitten taas teatterikatsomostakin kun syyskausi pyörähtää käyntiin.

Lyhyestä virsi kaunis, piti vaan käydä kertomassa että hengissä ollaan vielä ja edelleenkin silmät ja mieli auki, jos jotain mukavaa sattuisi tulemaan vastaan. Yhteyksiä saa ottaa jos siltä tuntuu.

Loppuun musiikkia artistilta jonka kappaleet ovat olleet tehokuuntelussa jo pitkään, kappaleita joista toiset saavat haikealle mielelle ja toiset antavat toivoa siitä että parempaa on luvassa. Päivän valinta menee sinne haikeiden biisien osastolle eli Lauri Tähkä - Puolikas. Jokainen meistä sinkuista on omalla tavallaan puolikkaita, paljon on potentiaalia ja rakkautta varastossa sitä toista puolikasta varten joka tekee meistä lopulta kokonaisen ja antaa elämälle sen lopullisen tarkoituksen. Ihmistä kun ei kuitenkaan ole luotu yksinäiseksi olennoksi, vaikka toki sen yksinolemisen taitokin pitää oppia ja olla sinut itsensä kanssa ennen kuin pystyy ihmissuhteisiin lähtemään.

Aurinkoista kesän jatkoa kaikille!

tiistai, 3. huhtikuu 2018

Edelleen lähtöpisteessä

Tämä Iltalehden artikkeli herätti ajatuksia ja pisti myös kirjoittamaan osin aiheesta ja myöskin aiheen vierestä. Itsellä oli edellisessä suhteessa pelko että artikkelissa kerrottu voisi tapahtua, kun toisella osapuolella oli vauvakuume päällä ja itsellä ei siinä vaiheessa ollut sellainen fiilis että juuri nyt on oikea aika perustaa perhettä. Itse kuitenkin ajattelen niin, että ideaalitilanne siihen että voi alkaa lasta yrittämään on sellainen että elämä on vakaalla pohjalla, niin taloudellisesti kuin muutenkin. Omassa edellisessä suhteessani etenkin tuo taloudellinen vakaus oli suurimman osan aikaa vain puolittaista, kun itse olin koko ajan töissä mutta entinen avopuolisoni haki vielä paikkaansa. Yhteenmuuton jälkeen eksäni ajautui ikävään tilanteeseen jossa ilmeisesti vaihtoehtona oli joko irtisanoutua itse tai sitten työsuhteen purku työnantajan taholta, syynä tähän oli se että työnantaja koki hänelle annetun väärää tietoa eksäni opiskelujen tilanteesta, kyseessä kun oli ala jossa täysi oikeus harjoittaa ammattia tulee vasta tutkinnon suorittamisen kautta, jos tutkintoa ei ole niin siinä joutuu toimimaan pätevyyden suorittaaneen ammattilaisen valvonnassa eikä pysty itse tekemään kaikkia päätöksiä. Tästä jonkun ajan päästä oli niitä harvoja kertoja kun olin ensimmäisenä kotona ja otin päivän postin oven välistä ja huomasin pahaenteisen yliopiston kirjeen postien joukossa. Tiesin jo ennenkuin kysyin eksältäni asiasta että kirjeessä on eropaperit oppilaitoksesta. Eksälläni kuitenkin opinnot olivat pitkällä, käsittääkseni lopputyö tehtynä ja jotkut kurssit eivät uusintatenteistä huolimatta olleet menneet läpi. Kyllähän se tuntui pahalta kun toinen tuolla lailla heittää hyvän tulevaisuuden hukkaan, alalla jolta valmistuessaan olisi aika varmasti saanut töitä ja kyseisellä alalla kun työvoimaa tarvitaan joten työtilanne olisi myös ollut aika vakaa. Aina ei kuitenkaan käy niinkuin toivoisi.

Varsinkaan siinä vaiheessa kun toinen on työttömänä niin ei tulisi mieleenkään ruveta lisääntymään, koska se taloustilanne on jotain muuta kuin vakaa ja kuitenkin se perheen perustaminen myös vaatii rahallisia panostuksia ja säännöllisiä tuloja. Toki tilanne voi aina kääntyä päälaelleen, yhtenä päivänä olosuhteet voivat olla kunnossa ja erinäisistä syistä tilanteet voivat muuttua, eihän voi olettaa että elämä on aina tasaisen vakaata, mutta silloin pitää sitten vaan koettaa sopeutua mahdollisiin eteen tuleviin muutoksiin tai yllätyksiin.

Siinä vaiheessa kun lapsi on jo syntynyt, niin perhehän pyörii lähinnä töissä olevan vanhemman tuloilla toisen saadessa äitiysrahaa tai vanhempainpäivärahaa tms., nämähän eivät ole mitään valtavia summia palkkatuloon verrattuna, pohjautuvat tietysti nimenomaan niihin palkkatuloihin, joten jos ei ole ollut töissä ollenkaan niin silloin ollaan aika ohuella langalla, säännöllisillä tuloilla tilanne on astetta parempi. Joka tapauksessa ajattelen niin, että perheenperustamisvaihessa on syytä myös olla vähän puskuria taloudellisesti ettei ihan kädestä suuhun joudu koko ajan elämään. Suurin osa tästä ajasta kun entisen kumppanini kanssa asuin yhdessä oli juuri tätä taloudellisesti epävarmaa aikaa, vasta suhteen loppuvaiheessa eksäni sai erinäisten keikkatyöviritysten jälkeen vakituisen työpaikan. Moni parjaa vuokratyöfirmoja, mutta todistetusti niidenkin kautta on mahdollista päätyä vakituiseen työsuhteeseen. Jos asiat olisivat menneet toisella tavalla, niin minulla voisi olla perhe tälläkin hetkellä, mutta kaikki ei aina mene niinkuin sadussa.

Joku voi ajatella että ajattelen liian rationaalisesti sen sijaan että eläisin hetkessä, molemmissa on ehkä puolensa. Mennäkö järki vai tunteet edellä vai löytyykö näiden välille joku kultainen keskitie. Itse ajattelen esim. taloudellisia näkökulmia jo pelkästään työni kautta ja onhan se nyt muutenkin selvää että kun on vakituinen työ ja sitä myötä säännölliset kuukausitulot, niin kun saa rahaa laitettua säästöönkin niin ajan myötä pystyy myös toteuttamaan haaveitaan ja muutenkin voi toteuttaa asioita joita haluaa ilman että joutuu ajattelemaan että onko minulla varaa tähän vai ei. Raha ja sen käyttö on ihmissuhteissakin niitä asioita jotka aiheuttavat eniten riitoja. On toki pareja, joilla on yhteiset rahat tai yhteinen tili jolle kumpikin tallettaa saman summan jolla hoidetaan talouden välttämättömät kustannukset. Monessako suhteessa kuitenkaan se taloudellinen panostus menee totaalisesti tasan, toinen maksaa useimmassa tapauksessa enemmän. En nyt hirveästi ole harmitellut jälkikäteen että minä satuin olemaan se, joka suuremman panostuksen talouden menoihin todennäköisesti laittoi, maksoin kuitenkin esim. asumiskulut vuokrineen, sähköineen ja vakuutuksineen eli käytännössä talouden kiinteät kulut ja tähän vielä päälle huvitukset joita ilman minun järjestämisiäni ei olisi juurikaan ollut, mutta silloin kun olen suhteessa niin ihan mielelläni siihen myös panostan että arjen keskellä on myös pientä luksusta esim. viikonloppuloma hotelliympyröissä silloin tällöin. Eksälle jäikin sitten hoidettavaksi ns. muuttuvat kulut lähinnä ruoka ja siihen päälle auton kulut, koska hän oli talouden ainoa ajokortillinen ja tarvitsi autoa jo työmatkojensa puolesta.

Hypitään nyt vielä asiasta toiseen. Olen tässä viime aikoina miettinyt näitä eri mahdollisuuksia perheeseen/isäksi tulemiseen. Ydinperhe tulee kuitenkin olemaan aina vaihtoehto numero yksi, mutta kumppanuusvanhemmuuskaan ei ole poissuljettu mahdollisuus. Ydinperheen suurin plussa on se, että lapsella on koko ajan molemmat vanhemmat läsnä, tämähän ei kumppanuusvanhemmuudessa toteudu kun ei asuta samassa taloudessa. Kumppanuusvanhemmuuden etu taas on se, että kun kyseessä ei ole rakkaussuhde, niin lapsi ei mahdollisessa erotilanteessa joudu pelinappulaksi jos ero on riitainen, kumppanuusvanhemmuudessa kaikki asiat perustuvat kuitenkin vanhempien väliseen sopimiseen ja kun asioista samaa mieltä, niin ei tarvitse lähteä riitelyn tielle. Mutta jos ollaan avo- tai avioliitossa ja kun tuleekin ero, niin lapsesta saattaa tulla pelinappula ja jos asioista ei päästä yhteisymmärrykseen, niin silloin tapaamisoikeuksia ja huoltajuusasioita voidaan joutua käymään käräjäoikeutta myöten ja siinä vaiheessa toinen osapuoli, yleisimmin isä on häviävä osapuoli ja se on tuskin kenenkään edun mukaista ei lapsen eikä vanhempien, vanhempien keskinäiset välit hajoavat tällaisessa riitelyssä ja lapsi kärsii kun ei saa tavata toista vanhempaa tarpeeksi usein ja näin ollen toinen vanhempi voi jäädä etäiseksi lapselle. Kaikesta huolimatta siis kuitenkin se ydinperhe tulee olemaan toivottavampi tila itselle. Toivon että joskus minulle suodaan se mahdollisuus että saan olla isä lapselleni/lapsilleni. Kaikki kun ei vaan ole omissa käsissä ja olen esim. käynyt omien vanhempieni kanssa sen keskustelun että voi olla hyvinkin mahdollista että meidän sukuhaara katkeaa minuun. Toivon että näin ei kuitenkaan käy. Tiedän että minusta tulisi hyvä isä ja omistautuisin täysillä perheelleni. Sen näyttää vain aika miten käy, löytyykö sitä oikeaa vai osuuko tielle ihmistä jonka kanssa voisi harkita esim. kumppanuusvanhemmuutta. Parin ihmisen kanssa olen käynyt jälkimmäisestä aiheesta keskusteluita, mutta ne ovat jämähtäneet siihen vaiheeseen kun olisi pitänyt tavata kasvokkain, itse olisin ollut valmis keskustelemaan asioista kasvokkain, koska eihän muuten voi tietää miten kemiat ym. toimii, mutta toinen osapuoli on sitten tässä vaiheessa jänistänyt. Ei asiat oikein muuten edisty ellei ole valmis tekemään niiden edestä jotain ja menemään vaikka vähän oman mukavuusalueensa saavuttaakseen tavoitteensa.

Näillä mennään nyt, toivon että jonain päivänä voin ja saan olla isä pienelle ihmislapselle ja antaa hänelle turvallisen kodin ja kasvuympäristön. Pari muuta haavetta on toteutunut, tämä kun vielä toteutuisi niin sitten oltaisiin aika pitkällä ja siitä se elämä vasta täydellä teholla alkaisi.