Tämä Iltalehden artikkeli herätti ajatuksia ja pisti myös kirjoittamaan osin aiheesta ja myöskin aiheen vierestä. Itsellä oli edellisessä suhteessa pelko että artikkelissa kerrottu voisi tapahtua, kun toisella osapuolella oli vauvakuume päällä ja itsellä ei siinä vaiheessa ollut sellainen fiilis että juuri nyt on oikea aika perustaa perhettä. Itse kuitenkin ajattelen niin, että ideaalitilanne siihen että voi alkaa lasta yrittämään on sellainen että elämä on vakaalla pohjalla, niin taloudellisesti kuin muutenkin. Omassa edellisessä suhteessani etenkin tuo taloudellinen vakaus oli suurimman osan aikaa vain puolittaista, kun itse olin koko ajan töissä mutta entinen avopuolisoni haki vielä paikkaansa. Yhteenmuuton jälkeen eksäni ajautui ikävään tilanteeseen jossa ilmeisesti vaihtoehtona oli joko irtisanoutua itse tai sitten työsuhteen purku työnantajan taholta, syynä tähän oli se että työnantaja koki hänelle annetun väärää tietoa eksäni opiskelujen tilanteesta, kyseessä kun oli ala jossa täysi oikeus harjoittaa ammattia tulee vasta tutkinnon suorittamisen kautta, jos tutkintoa ei ole niin siinä joutuu toimimaan pätevyyden suorittaaneen ammattilaisen valvonnassa eikä pysty itse tekemään kaikkia päätöksiä. Tästä jonkun ajan päästä oli niitä harvoja kertoja kun olin ensimmäisenä kotona ja otin päivän postin oven välistä ja huomasin pahaenteisen yliopiston kirjeen postien joukossa. Tiesin jo ennenkuin kysyin eksältäni asiasta että kirjeessä on eropaperit oppilaitoksesta. Eksälläni kuitenkin opinnot olivat pitkällä, käsittääkseni lopputyö tehtynä ja jotkut kurssit eivät uusintatenteistä huolimatta olleet menneet läpi. Kyllähän se tuntui pahalta kun toinen tuolla lailla heittää hyvän tulevaisuuden hukkaan, alalla jolta valmistuessaan olisi aika varmasti saanut töitä ja kyseisellä alalla kun työvoimaa tarvitaan joten työtilanne olisi myös ollut aika vakaa. Aina ei kuitenkaan käy niinkuin toivoisi.

Varsinkaan siinä vaiheessa kun toinen on työttömänä niin ei tulisi mieleenkään ruveta lisääntymään, koska se taloustilanne on jotain muuta kuin vakaa ja kuitenkin se perheen perustaminen myös vaatii rahallisia panostuksia ja säännöllisiä tuloja. Toki tilanne voi aina kääntyä päälaelleen, yhtenä päivänä olosuhteet voivat olla kunnossa ja erinäisistä syistä tilanteet voivat muuttua, eihän voi olettaa että elämä on aina tasaisen vakaata, mutta silloin pitää sitten vaan koettaa sopeutua mahdollisiin eteen tuleviin muutoksiin tai yllätyksiin.

Siinä vaiheessa kun lapsi on jo syntynyt, niin perhehän pyörii lähinnä töissä olevan vanhemman tuloilla toisen saadessa äitiysrahaa tai vanhempainpäivärahaa tms., nämähän eivät ole mitään valtavia summia palkkatuloon verrattuna, pohjautuvat tietysti nimenomaan niihin palkkatuloihin, joten jos ei ole ollut töissä ollenkaan niin silloin ollaan aika ohuella langalla, säännöllisillä tuloilla tilanne on astetta parempi. Joka tapauksessa ajattelen niin, että perheenperustamisvaihessa on syytä myös olla vähän puskuria taloudellisesti ettei ihan kädestä suuhun joudu koko ajan elämään. Suurin osa tästä ajasta kun entisen kumppanini kanssa asuin yhdessä oli juuri tätä taloudellisesti epävarmaa aikaa, vasta suhteen loppuvaiheessa eksäni sai erinäisten keikkatyöviritysten jälkeen vakituisen työpaikan. Moni parjaa vuokratyöfirmoja, mutta todistetusti niidenkin kautta on mahdollista päätyä vakituiseen työsuhteeseen. Jos asiat olisivat menneet toisella tavalla, niin minulla voisi olla perhe tälläkin hetkellä, mutta kaikki ei aina mene niinkuin sadussa.

Joku voi ajatella että ajattelen liian rationaalisesti sen sijaan että eläisin hetkessä, molemmissa on ehkä puolensa. Mennäkö järki vai tunteet edellä vai löytyykö näiden välille joku kultainen keskitie. Itse ajattelen esim. taloudellisia näkökulmia jo pelkästään työni kautta ja onhan se nyt muutenkin selvää että kun on vakituinen työ ja sitä myötä säännölliset kuukausitulot, niin kun saa rahaa laitettua säästöönkin niin ajan myötä pystyy myös toteuttamaan haaveitaan ja muutenkin voi toteuttaa asioita joita haluaa ilman että joutuu ajattelemaan että onko minulla varaa tähän vai ei. Raha ja sen käyttö on ihmissuhteissakin niitä asioita jotka aiheuttavat eniten riitoja. On toki pareja, joilla on yhteiset rahat tai yhteinen tili jolle kumpikin tallettaa saman summan jolla hoidetaan talouden välttämättömät kustannukset. Monessako suhteessa kuitenkaan se taloudellinen panostus menee totaalisesti tasan, toinen maksaa useimmassa tapauksessa enemmän. En nyt hirveästi ole harmitellut jälkikäteen että minä satuin olemaan se, joka suuremman panostuksen talouden menoihin todennäköisesti laittoi, maksoin kuitenkin esim. asumiskulut vuokrineen, sähköineen ja vakuutuksineen eli käytännössä talouden kiinteät kulut ja tähän vielä päälle huvitukset joita ilman minun järjestämisiäni ei olisi juurikaan ollut, mutta silloin kun olen suhteessa niin ihan mielelläni siihen myös panostan että arjen keskellä on myös pientä luksusta esim. viikonloppuloma hotelliympyröissä silloin tällöin. Eksälle jäikin sitten hoidettavaksi ns. muuttuvat kulut lähinnä ruoka ja siihen päälle auton kulut, koska hän oli talouden ainoa ajokortillinen ja tarvitsi autoa jo työmatkojensa puolesta.

Hypitään nyt vielä asiasta toiseen. Olen tässä viime aikoina miettinyt näitä eri mahdollisuuksia perheeseen/isäksi tulemiseen. Ydinperhe tulee kuitenkin olemaan aina vaihtoehto numero yksi, mutta kumppanuusvanhemmuuskaan ei ole poissuljettu mahdollisuus. Ydinperheen suurin plussa on se, että lapsella on koko ajan molemmat vanhemmat läsnä, tämähän ei kumppanuusvanhemmuudessa toteudu kun ei asuta samassa taloudessa. Kumppanuusvanhemmuuden etu taas on se, että kun kyseessä ei ole rakkaussuhde, niin lapsi ei mahdollisessa erotilanteessa joudu pelinappulaksi jos ero on riitainen, kumppanuusvanhemmuudessa kaikki asiat perustuvat kuitenkin vanhempien väliseen sopimiseen ja kun asioista samaa mieltä, niin ei tarvitse lähteä riitelyn tielle. Mutta jos ollaan avo- tai avioliitossa ja kun tuleekin ero, niin lapsesta saattaa tulla pelinappula ja jos asioista ei päästä yhteisymmärrykseen, niin silloin tapaamisoikeuksia ja huoltajuusasioita voidaan joutua käymään käräjäoikeutta myöten ja siinä vaiheessa toinen osapuoli, yleisimmin isä on häviävä osapuoli ja se on tuskin kenenkään edun mukaista ei lapsen eikä vanhempien, vanhempien keskinäiset välit hajoavat tällaisessa riitelyssä ja lapsi kärsii kun ei saa tavata toista vanhempaa tarpeeksi usein ja näin ollen toinen vanhempi voi jäädä etäiseksi lapselle. Kaikesta huolimatta siis kuitenkin se ydinperhe tulee olemaan toivottavampi tila itselle. Toivon että joskus minulle suodaan se mahdollisuus että saan olla isä lapselleni/lapsilleni. Kaikki kun ei vaan ole omissa käsissä ja olen esim. käynyt omien vanhempieni kanssa sen keskustelun että voi olla hyvinkin mahdollista että meidän sukuhaara katkeaa minuun. Toivon että näin ei kuitenkaan käy. Tiedän että minusta tulisi hyvä isä ja omistautuisin täysillä perheelleni. Sen näyttää vain aika miten käy, löytyykö sitä oikeaa vai osuuko tielle ihmistä jonka kanssa voisi harkita esim. kumppanuusvanhemmuutta. Parin ihmisen kanssa olen käynyt jälkimmäisestä aiheesta keskusteluita, mutta ne ovat jämähtäneet siihen vaiheeseen kun olisi pitänyt tavata kasvokkain, itse olisin ollut valmis keskustelemaan asioista kasvokkain, koska eihän muuten voi tietää miten kemiat ym. toimii, mutta toinen osapuoli on sitten tässä vaiheessa jänistänyt. Ei asiat oikein muuten edisty ellei ole valmis tekemään niiden edestä jotain ja menemään vaikka vähän oman mukavuusalueensa saavuttaakseen tavoitteensa.

Näillä mennään nyt, toivon että jonain päivänä voin ja saan olla isä pienelle ihmislapselle ja antaa hänelle turvallisen kodin ja kasvuympäristön. Pari muuta haavetta on toteutunut, tämä kun vielä toteutuisi niin sitten oltaisiin aika pitkällä ja siitä se elämä vasta täydellä teholla alkaisi.