Vaikka kuinka aikaisemmassa postauksessa vakuutin etten lähtisi mihinkään tosi-tv ohjelmaan, niin laitoin kuitenkin hakemuksen tulille tuohon hyvinkin kyseenalaiseksi arvioituun ohjelmaan, jonka on vähintään puolet Suomen kansasta tyrmännyt iltapäivälehtien sivuilla ja viime viikolla eräs marginaalinen tv-kanava esitti jopa ohjelman, jossa professoritason ihmiset olivat kieltämässä koko ohjelmaa ja lapsiasiainvaltuutettukin oli pyydetty lausumaan omia mielipiteitään asiaan. Samalla kyseisessä ohjelmassa annettiin myös puheenvuoro formaatin israelilaiselle luojalle, joka kertoi ohjelman idean kumpuavan hänen omasta elämästään. Mielenkiintoinen tieto sekin että Israelissa on jopa olemassa järjestö, joka yhdistää kumppanuusvanhemmiksi haluavia ja on yhdistänyt n.500 kumppanuusvanhemmuudesta haaveilevaa paria. Suomessahan vastaavanlainen järjestö saisi niin paljon lokaa niskaansa että se kaatuisi jo kaikkeen vihapuheeseen ja vastustukseen. Olen sitten yksi niistä kansan mielestä moraalittomista ihmisistä joka tuollaiseen olisi valmis. Eiköhän jokainen ohjelmaan hakeva ihminen olisi rakastava vanhempi tulevalle lapselle, jos saisi sen vanhemmuuden ilon ja onnen kokea siitä haaveilemisen sijaan. Mikä on sitten todennäköisyys että pääsee edes mihinkään haastatteluvaiheeseen tuollaisessa prosessissa ja mitä nyt tuon formaatin traileria näki, niin jos nämä ohjelmaan valitut ammattilaiset valitsevat jokaiselle naiselle kolme potentiaalista isäkandidaattia, niin jo siihen joukkoon pääseminen on varmaan aika kiven takana ja vielä isompi lottovoitto on jos sattuu tulemaan tuosta kolmikosta vielä valituksi jonka kanssa mahdollinen tuleva äiti lähtee tutustumaan enemmän. Tässäkin, niinkuin muutenkin parinmuodostuksessa se viimeinen sana on naisella ja mies joutuu siihen tyytymään.

Kaikki kivethän tässä on kuitenkin käännettävä kun "se oikea" ei ole tullut kadulla, ruokakaupassa tai kirjastossa vastaan ja kun ei ole baarien vakiokävijä tai sellainen ihminen joka baareissa ihmisiä pokailisi niin mahdollisuudet ovat aika pienet, varsinkin kun nettimaailmakaan ei tuota kummoisia tuloksia. Ihmisiä jotka näkevät vaivaa että kirjoittavat sen yhden viestin ja sitten katoavat saman tien. Vaikka molemmilla olisi samat tavoitteet ja haaveet, niin silti ei näy olevan intoa tutustua, vaikka itse kuitenkin aloittavat viestittelyn. Tässä iässä sitä hakee enemmän kuin pelkkiä kirjekavereita ja toivoisi että vastapuolikin haluaisi ihan aidosti tutustua ja katsoa voisiko olla mahdollisuus yhteiseen tulevaisuuteen tai vaikka ystävyyteen ensi alkuun. Kun ei enää ihan nuori ole, niin ei tässä enää hirveästi ole vuosia jolloin nämä haaveet voisi toteuttaa järkevästi, reilusti alle nelikymppisenä kuitenkin vielä onneksi sen verran että nämä haaveet voi pitää elossa vielä seuraavankin vuosikymmenen puolelle. Ehkä joku 45v alkaa olla niillä rajoilla jolloin alkaa olla aika haudata haaveet, mutta siihen ikään on onneksi vielä kymmenisen vuotta aikaa. En ole kuitenkaan rupeamassa presidenttimme jalanjäljissä 7-kymppisenä isäksi, siinä jää ne yhteiset vuodet paljon vähemmälle kuin jos teet lapsen kolme- tai nelikymppisenä ja jaksaminenkin on eri tasoa aina kun ikää tulee lisää. Lapsi ansaitsee vanhemmat, jotka pystyvät olemaan täysipainoisesti mukana lapsen elämässä, niin että vanhemmat myös jaksavat tehdä lapsen kanssa asioita ja olla muutenkin läsnä lapsen kasvussa ja kehityksessä ja tukemassa valintoja mitä lapsi tulee elämänsä varrella tekemään.

Muuten kun on omakin elämä kunnossa, vakituinen työ, oma asunto, harrastuksia jne., vain kumppani viereltä puuttuu ja se oma pieni perhe. Punaista tupaa ja perunamaata en kaipaa, ihan tavallinen kerrostaloasunto kaupungissakin riittää. Tärkeintä olisi se, että olisi rakkaita ihmisiä ympärillä.

Ehkä joku päivä, ainakin toivottavasti meitä kaikkia odottaa vielä Suuri tulevaisuus, josta mestari Tampereelta uutuuskappaleessaan laulaa. Toivossa on hyvä elää ja ilman toivoa ei ole elämää.